Eläen Kyynelten Läpi: Osa 1

Hyvä itku ja lohdutus

Itku on asia, josta suomalaiset miehet eivät juuri keskustele. Naisille itkusta puhuminen taitaa olla helpompaa. Itkuun liittyy pelkoa ja häpeää. Myönnänkin, että minua pelottaa ja hävettää sanoa, että itken usein. Olen oppinut, miten voimakas asia itku on – hyvällä tavalla. Herra on opettanut minulle itkun kautta elämästä ja lopulta hänestä itsestään elämän antajana. Tiedän, että kaikille itkeminen ei ole helppoa, mutta uskon, että kaikille se on tärkeää.

Vaikka suomalaiset miehet eivät juuri puhu itkusta, kyllä hekin itkevät joskus. Suomalainen itkee viimeistään siellä taksitolpalla laskuhumalassa, muttei sitä hirveästi aamulla sitten pohdita. Niin olen minäkin syntisessä nuoruudessani tehnyt. Ennen sitä minulla oli kuitenkin onneksi tilaa itkeä myös kotona. Se oli oikea ja paras ympäristö itkeä.

Herra on opettanut minulle itkun kautta elämästä ja lopulta hänestä itsestään elämän antajana.

En sano, että itkeminen on helppoa minullekaan, mutta kuulemani perusteella ehkä helpompaa kuin miespuolisille ystävilleni. En tiedä liittyykö tämä asiaan mitenkään, mutta minä olen Itkonen, ja perimätiedon mukaan sukunimi tulee sanasta itkijänainen. Ennen vanhaan oli tapana pyytää hautajaisiin ja muihinkin juhliin naisia itkemään äänekkäästi. Itkijänaiset auttoivat muita itkemään ja suremaan. Esiäitini, Itkoset siis, olivat kai kovia itkemään, ja on hassua, että niin olen minäkin. Kysykää vaikka vaimoltani tai äidiltäni. Ja nykyisinhän minäkin yritän auttaa ihmisiä itkemään.

Sukunimestäni johtuen tai siitä huolimatta, joka tapauksessa Herran armosta, äitini lohdutti minua ja opetti minulle itkun parantavasta vaikutuksesta sekä itkun ja lohdutuksen välisestä yhteydestä. Uskon, että on olemassa hyvää itkua (oikea kaipuu, kasvu, synnintunto, prosessointi), mutta myös pahaa itkua, joka on synnin sotkemaa ja aiheuttamaa (itsekkyys, laiskuus, liiallinen mukavuudenhalu).

Lohduttajan rooli

Minulla oli kouluikäisenä tapana itkeä jokseenkin säännöllisesti noin kerran kuukaudessa iltaisin, enkä aina tiennyt miksi. Itku alkoi yksin ollessa, kun sitä oli kerääntynyt tarpeeksi sisälleni, ja yksin itkiessäni toivoin, että äiti tulisi lohduttamaan. Lopulta hän aina tuli. Hän ei ollut turhan huolissaan siitä, miksi itkin, vaan hän oppi tietämään, että toisinaan minun vain tuli itkeä. Hän myös rohkaisi minua sanallistamaan itkun mahdollisia syitä itkun loppupuolella. Se helpotti, mutta ensin täytyi saada itkut itketyksi ja sitten sanallistaa syitä.

Jumala on kaiken lohdutuksen Jumala, joten lohduttaja on Jumalan kaltaisessa roolissa lohduttaessaan…

Usein on helpompaa itkeä yksin, sillä itku helposti hävettää tai pelottaa. Joskus haluaakin itkeä itkunsa täysin yksin, mutta usein myös salaa toivoo jonkun tulevan hiljaa ja ymmärtäväisesti lohduttamaan. Niin minä toivoin äitiäni tulemaan. Hiljaa, kuten Jobin ystävät. Itku on nimittäin sen verran herkkää, että se ikään kuin säikähtää takaisin sisälle. Se käyttäytyy minusta usein kuin pieni säikky eläin. Jos esimerkiksi liian vieras ihminen astuu huoneeseen, itku nielaistaan äkkiä ja sinne se jää taas odottamaan uutta hetkeä tulla pinnalle. Luotettavan lohduttajan tuttuus ja hiljainen ymmärrys ovat siis tärkeitä, jottei itku säikähdä pois. Itkun täytyy saada tulla rauhassa ja omalla ajallaan. Joskus sitä voi tarvittaessa vähän heristääkin esiin miettimällä surua aiheuttavaa asiaa. Olen huomannut sen hyväksi tavaksi saada prosessia eteenpäin. Itkulla on kuitenkin aina määränsä, ja se loppuu, kun se on itketty loppuun. Ainakin terve itku. On pahasta jäädä liiaksi vellomaan itkuun tai itsesääliin. Kun aika on oikea ja itkut on itketty, voi lohduttajakin itkijää tästä muistuttaa, muttei ennen aikojaan, sillä se voi säikäyttää itkun.

Lohduttajan rooli on tärkeä, ja lohdutus oleellinen osa pyhittävää ja puhdistavaa prosessia. Uskon, että monet itkemiseen liittyvät ongelmat liittyvät siihen, ettei oikeanlaista lohdutusta ole saatu esimerkiksi lapsena. Silloin itkuprosessin onnellista loppua ja toivoa ei ole saatu kokea, ja itku voi tuntua pelottavalta pimeydeltä. Jumala on kaiken lohdutuksen Jumala, joten lohduttaja on Jumalan kaltaisessa roolissa lohduttaessaan (2. Kor. 1:3). Lohdutus on suurta rakkautta, kun sitä tarjotaan autenttisesti ja herkästi. Jobin ystävät tekivät aluksi oikein olemalla hiljaa surevan Jobin vieressä. Kun he alkoivat neuvoa häntä, he vain kurjistivat asiaa.

Kun Jobin kolme ystävää kuulivat kaikesta siitä onnettomuudesta, joka oli kohdannut Jobia, he tulivat kukin paikkakunnaltaan: teemanilainen Elifas, suuhilainen Bildad ja naamalainen Tsoofar. Yhteisestä sopimuksesta he päättivät mennä osoittamaan hänelle myötätuntoa ja lohduttamaan häntä. Kun he olivat vielä etäällä, he nostivat katseensa mutta eivät voineet edes tuntea häntä. Silloin he puhkesivat äänekkääseen itkuun, kukin repäisi rikki viittansa ja viskasi tomua päänsä päälle kohti taivasta. Sitten he istuivat Jobin kanssa maassa seitsemän päivää ja seitsemän yötä. Kukaan heistä ei puhunut hänelle sanaakaan, sillä he näkivät, että hänen tuskansa oli hyvin suuri.” (Job 2:11–13 kursivointi lisätty.)

Jobin ystävät päättivät lohduttaa ja osoittaa myötätuntoa – astua toisen surun keskelle. Kun he näkivät Jobin suuren surun, he yhtyivät siihen itsekin myötätunnosta. He samaistuivat surijaan. Jobin ystäville surun syy oli selvä, mutta joskus lohduttaja ei tiedä syytä. ja silloin voi hellävaraisesti kysyä syytä itkuun. Mutta jos tajuaa sen olevan jotain suurta tai liian herkkää edes kysyä, niin on vain parempi istua rauhassa viereen ja laskea vaikka käsi selälle, jos se tuntuu sopivalta. Jobin ystävät istuivat tämän viereen maahan itselläänkin tuhkaa päänsä päällä. He alkoivat puhumaan vasta, kun Job oli puhunut. Tämä oli viisasta. Matalaääniset ja ymmärtäväiset hymähdykset viestivät myötätuntoa ja ovat hellävaraisempia kuin sanat. Niitä voi käyttää varoen jo ennen puhetta. Lohduttajan ei kannata sanoittaa itkun syytä, vaan on parempi antaa sanojen tulla itkijän suusta, kun hän on siihen valmis. Näin itku saa tulla rauhassa ja omalla painollaan. Tuossa tilanteessa kiire häviää, ja jos sinulla on kiire, niin pahoittele suuresti ja sano tulevasi takaisin heti kun voit jos sopii. Joka tapauksessa tärkeintä on olla läsnä ja kuulostella toista rauhassa. Ehkä myötätuntoisesti silittää ja hymähdellä. On riski sanoa, “itke vaan”, sillä jostain syystä se luo painetta itkeä (ainakin minulle) ja itku säikähtää. Joskus se taas voi toimia. Kuten sanoin, itku on herkkää sorttia.

Miksi ylipäätään itkemme?

Kun vaellamme aikamme vaivaisesti eteenpäin ja kestämme kirottua luomakuntaa, sisällemme kertyy jotain, mikä täytyy itkeä ulos. Ja ainakin minä, jos en sitä itke ulos, tulen äkäiseksi ja se ikään kuin pursuaa hallitsemattomasti ulos. Sisällemme voi kertyä myös yleistä haikeutta, joka alkaa käydä suuremmaksi ja suuremmaksi. Tulee aina aika, jolloin on itkettävä. Itku on siis kuin taakka, joka jossain vaiheessa käy liian raskaaksi kantaa, ja näin se täytyy itkeä pois. Joku viisas on sanonut maailman ongelmien johtuvan itkemättömistä itkuista. Siinä on ainakin totuuden siemen.

Ole heikko Herrassa ja itke.

Toisenlainen itku, kuten Jobin itku sitten tapahtuu heti traagisen tilanteen jälkeen. Taakka sekin, mutta liian suuri, että sitä voisi kantaa hetkeäkään itkemättä. Se saattaa olla itkijälle myös hetki, jolloin vanhastaan kertyneet itkut tulevat samalla ulos. Ja hyvä niin. Herra suokoon jokaiselle suuren surun itkijälle lohduttajan. Jos ei ihmistä, niin Jumala itse on aina saatavilla rukouksen ja hänen sanansa kautta.

Itku tuntuu siis liittyvän aina jotenkin luomakuntamme kiroukseen, syntiin tai paholaiseen (kuten Jobilla). Mutta kuten sanoin, itku ei aina löydä tilaa ja rauhaa tulla. Joskus sen puristaa pihalle jokin viimeinen tikki: kahvin purut leviävät tiskikoneeseen, tai kolaroit autosi lyhtypylvääseen. Itku tulee. Ja jos näin tapahtuu ja sinulla on mahdollisuus, anna sen tulla ja itke se pois.

Itku on hyvä itkeä pois, koska se poistaa äkäisyyden ja haikeuden. Itkemisen jälkeen on ihmeen hyvä, tyyni ja rauhallinen olo. En liioittele, kun sanon, että joskus itkun jälkeen olo on jopa kuin uudestisyntyneellä. Maailma näyttää erilaiselta, ja yleensä seuraava päiväkin on aivan uudenlainen hyvällä tavalla. Näin on minulle useasti käynyt.

Itku on hyvä asia

Jumala itkee meille malliksi…

Ehkä sinua pelottaa tai aristaa itkeä. Muista kuitenkin, että itku on tärkeää, kenties jopa elintärkeää kasvumme ja ilomme kannalta. Meidänhän tulee iloita aina (1. Tess. 5:16), mutta kuinka voisimmekaan iloita itkun taakkamme kanssa!

Jos itkeminen hävettää, niin muista, ettei se synti ole, jota tarvitsisi hävetä. Etsi joko yksinäinen paikka tai salli lähimmäisesi tulla lohduttamaan. Ja jos mietit, että olet heikko, kun itket, niin mieti sitä, että myös ”Jeesus itki” (Joh. 11:35). Hän näytti siinä meille esimerkin. Hän oli heikko. Niin kuuluu olla meidänkin, sillä Jumalan voima tulee täydelliseksi meidän heikkoudessamme (2. Kor. 12:9). Ole siis heikko Herrassa ja itke.

Saarnaajan kirja puhuu itkusta hyvänä asiana. ”Viisaitten sydän on surutalossa, tyhmien sydän huvitalossa” (Saarnaajan kirja 7:4). Tässä ajassa on paljon itkun aiheita, ja viisas kulkee surevien seassa lohduttaen heitä. Itkun aiheet viisastuttavat sydäntä; ”surutalossa” voi oppia rakkautta. Tyhmä puolestaan kääntää katseensa itkun aiheista ja ainoastaan huvittelee.

Paavali käskee kirjeessään Roomalaisille 12:15: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.” Niin Jobin ystävät tekivät. He itkivät ja lohduttivat. Lohduttaminen on rakkauden teko. Se lähentää ja syventää ihmissuhteitamme: avioliittoa, sisarussuhteita, ystävyyssuhteita sekä vanhemman ja lapsen välistä suhdetta.

”Sinä olet laskenut pakolaispäiväni. Pane leiliisi kyyneleeni, ovathan ne sinun kirjassasi.”

Jumala laskee hänen omiensa kyyneleet, joten ne eivät ole turhia. Kyyneleet ovat arvokkaita. Joten jos Jumala itkee meille malliksi, haluaa, että me itkemme, ja laskee kyyneleemme, itkussa täytyy tapahtua jotain suurta.

On siis syytä surra ja lohduttaa, itkun syistä toki riippuen. Sillä kuten sanoin, on olemassa myös pahaa itkua.